Toinen päivä - elämän makua

Pakko kai se on myöntää; meillä riparilaisilla on jatkuvasti sen verran touhua, yhdessä elämistä, nauramista, miettimistä, pohtimista ja hiljentymistä, pihaleikkejä ja turisemista, että blogimme meinaa unohtua. Nyt kerrommekin kerralla tähänastisten hetkien joukosta niitä, jotka nousevat ensimmäisinä mieleen. Tänään eli keskiviikkona saimme herätä isosten ”ihanaan” ja varmasti viimeisetkin rähmän rippeet silmistä pyyhkäisevään herätykseen. Niin tulee tapahtumaan joka päivä. Muita periaatteessa jokapäiväisiä aktiviteetteja ja tuokioitamme ovat jumalanpalvelukset, jotka valmistamme ryhmissä. Sen lisäksi päivittäin musisoimme olan takaa, pelaamme ja leikimme enemmän kuin kukaan meistä aikoihin on leikkinyt, nauramme isosten edesottamuksille, uimme (ne meistä, jotka uskaltavat; säät ovat nimittäin olleet vilpoisat), juttelemme, nauramme, pohdimme ja tutustumme hetki hetkeltä paremmin toisiimme. Ruokaa saamme viidesti päivässä. Alussa tuntui, että olemme jatkuvasti syömässä, mutta nyt tahti alkaa tuntua ihan sopivalta.

Tänään vietimme ensimmäistä kertaa helmihetken. Se tarkoittaa meditatiivista musiikin ja hiljaisuuden täyttämää hetkeä, jolloin voimme rauhoittua keskellä päivää. Hetkien aikana luemme kristillisiä tekstejä ja rukouksia ja vain olemme, ilman velvollisuuksia, kaikessa rauhassa. Tänään vasta kokosimme helmemme, joita tulemme käyttämään leirimme ajan joka päivä. Niistä on varmaan huomenna enemmänkin kerrottavaa.

Tänään vietimme kaksi oppituokiota. Toinen niistä käsitteli Jumalaa ja hänen luomistyötään. Saimmekin liikkeelle mielenkiintoisen keskustelun. Jutustelimme vaikeista, filosofisista, hassuista, kimuranteista ja herkistä kysymyksistä tuokion aikana. Monet meistä totesivat oppimispäiväkirjassaan, että luomiskertomus sai uusia sävyjä, ja että tieto ja usko voivat mahtua samaan ihmiseen ja maailmankatsomukseen. Ja että vaikka itse emme aina jaksaisi uskoa Jumalaan, Jumala jaksaa aina uskoa meihin.

Ryhmissä pohdimme seuraavia kysymyksiä: Jos Jumala on luonut maailman, mitä hänestä kertoo se, että hän on luonut:
a. maailmaan kukkasia
b. ihmisille aivot
Vastausten syvällisyys taisi lyödä Miika-papinkin ällikällä. Löysimme Jumalasta uusia ja raikkaita puolia. Ehkä opimmekin jotakin?

Heikki-kanttori saapui tänään leirillemme vajaaksi kahdeksi päiväksi. Hänen repäisevä, taiturimainen ja innostunut musisointinsa kirvoitti meistä paitsi laulua myös monenlaisia kommentteja. Ja yllättäen, musiikin ansiosta kai, monen ääni tuntui avautuneen iltaa kohti; uusia kavereita löytyi jo tänään ja pulina oli sen mukainen. Valtaisa määrä erilaisia uusia lauluja tuli tutuksi. Kävi myös ilmi, että valtaosan leiriläisistä lempilauluksi on muodostunut ”Tuulien teitä”. Eräästä toisesta laulusta taas yksi leiriläinen totesi, että ”äiti lauloi tätä aina minulle pienenä, ja kun laulaessani muistelen sitä, minua melkein itkettää.” Musiikki kantaa suuria, sanattomiakin tunteita.

”Lasken matkaan leijan kauneimman,
se saa lentää tuulien teitä.
Toivo nousee yli ulapan,
anna rauha, varjele meitä.
Anna rauha, varjele meitä.”

Isoset ovat tuoneet melkoisen määrän naurua päiviimme. Erityisesti kuivistakin kuivimmat kuivikset eli puujalkasketsit ja erilaiset (laulu)leikit ovat olleet omiaan luomaan yhteishenkeä. On se aina yhtä hulvatonta, kun yli 30 ihmistä ihmistä loikkii ja laulaa päivä toisensa jälkeen
” vauvahai .. dämdäm… bädämppädäm…”
tai loikkii perätysten pienten ponien lailla laulaen ponilaulua.

Keskiviikossa oli kaiken kaikkiaan paljon elämän makua. Meidän on hyvä olla yhdessä jo tässä vaiheessa. Se on lupaavaa.

Kuvassa isostyttömme. Vasemmalta: Noora, Hanna, Hande ja Helmi

Kengistämme taitaa huomata, että ollaan jo kuin kotonamme...